Keille kirjani on omistettu?

"
...Minä rakastan sinua,
rakastan suoria sanoja,
Idän Ihmeitä,
loputtomia kahvitaukoja,
outoja riemuja
ja avaraa sydäntä."  

Minulla on elämässäni lukuisia ihmisiä, joille olisin voinut omistaa kirjani. Olisin voinut omistaa kirjani vanhemmilleni, jotka ovat tukeneet lukuisia vaiheitani ja jotka ilokseni elävät edelleen yhdessä 27 aviovuoden jälkeen. Olisin voinut omistaa kirjani myös pikkusiskolleni, joka on minulle yhtä aikaa ylpeyden ja huolen aihe. Siskohan teki runokirjaan myös upean kuvituksen. Olisin voinut omistaa kirjan myös jollekulle esikuvistani kuten Iisalle, Jarkko Martikaiselle tai Paula Vesalalle. Alusta asti tiesin kuitenkin, että omistan kirjan ystäville - niille ystäville, jotka ovat kulkeneet kanssani ja tukeneet niissä tunteissa ja tilanteissa, joista runoni kumpuavat.

Olen omistanut kirjani viidelle ystävälle, joiden nimet löytyvät kirjastani. Nämä eivät suurelta osin juurikaan tunne toisiaan. Kaksi omistuksen osakseen saaneista ystävistä on rinnakkaisluokkalaisiani jo peruskouluajoiltani. Pidimme erityisesti lukioaikoinani illanistujaisiani, joissa söimme hedelmäsalaattia ja vaniljakastiketta ja nauroimme kyyneleet silmissä. Heidän kanssaan olen kuunnellut "Aikuisen naisen" täysi-ikäisyyden kunniaksi kolme kertaa samana vuonna. Molemmat olen tuntenut alakoulusta asti, mutta yläkoulussa ystävyytemme vahvistui. Kolme muuta ystävää ovat tulleet elämääni yliopisto-opintojen myötä. Yksi on teologi, jonka kanssa keskustelemme ihmisyydestä ja hengellisyydestä ja arjesta ties kuinka monetta vuotta. Toinen on kollegani, jonka kanssa olemme yhtä aikaa todella samanlaisia ja täysin erilaisia ihmisiä. Hänen kanssaan jaan arkeani. Kolmas on "sisareni" seurakunnan toiminnasta opiskeluajoilta. Kaikkien viiden ihmisen kanssa olen kohdannut sattumalta. Toisaalta olen tainnut olla myös tutustumisessa varsin aloitteellinen osapuoli.

Viisi ystävääni asuvat eri paikkakunnilla. Kaksi heistä asuu Varsinais-Suomessa, yksi Kaakkois-Suomessa, yksi Pirkanmaalla ja yksi minua lähellä Keski-Suomessa. Opinnot, työt ja kumppanit ovat kuljettaneet meitä moniin suuntiin. Etäisyyksistä huolimatta ystävyytemme on kestänyt. Se on elänyt kunnioituksesta, toisen kuuntelemisesta, jakamisesta ja suunnan hakemisista, kasvusta. Luottamus on ollut keskeinen osa näitä kaikkia ihmissuhteita. Kuten kirjassani mainitsen, nämä ihmiset tietävät minusta paljon ja kuitenkin kulkevat mukana.

Näiden viiden ihmisen kanssa olen kokenut kaikenlaista. Etenkin yhden kanssa olen katsellut lastenohjelmia, käynyt MM-ralleissa ja tuulettanut päästessäni autolla korkealle mäelle. Toisen kanssa olen välillä päässyt ihan omalle taajuudelle, jonka hauskuutta kukaan muu ei ymmärrä, ja välillä olen avautunut itkien yhteisellä aamukahvihetkellä. Kolmannen kanssa en osaa puhua puhelimessa alle tuntia. Neljännen kanssa voimme kuunnella järkyttävää musiikkia ja suunnitella reissua Tuuriin enemmän ja vähemmän vakavissamme. Yhteyden kokemus on vahva ihan kaikkien viiden kanssa.

Omistin kirjani ihmisille, joiden kanssa olen kokenut ja koen etäisyydet ja elämäntilanne-erot voittavaa yhteyttä ja välittämistä. Kenelle sinä omistaisit runokirjasi? Millaisista syistä runokirjan voisi omistaa juuri sinulle?

"...Ole aina rohkea
ja ole tässä,
rakas ystäväni,
yksi oma  maailmani,
…"

Viittaukset

Runoni "Kiitos"(2017). Julkaistu runokirjassani Satutuntien dialogeja (2017, Books on Demand)

https://www.bod.fi/kirja/tiia-kokkola/satutuntien-dialogeja/9789523393707.html

Ei-toivotut runot?

"...Nuori tyttö kyseli: 'et kai enää laula kuolemasta? Kai lopetat ei-toivotut laulut?'
Luulin, että laulan vaan siitä, mitä täällä tulee vastaan.
Vai teinkö ei-toivotut laulut?..."
Jarkko Martikainen: Ei-toivotut laulut

Runokirjani nimi on "Satutuntien dialogeja". Kannessa pitkätukkainen tyttö hyppelee mekossaan sateenvarjo käsissään sateenkaarensävyisen sateen alla. Rakastuin siskoni taiteilemaan kansikuvaan jo luonnosvaiheessa ja kirjan nimikin on ollut tiedossa jo vuosia. Pelkän ulkoasun perusteella runokirjani voi vaikuttaa jopa lastenkirjalta, mutta sitä se ei ole. Kirjan nimi on pikemminkin itseironinen kuin varsinaista teosta kuvaava.

Minä rakastan kotimaista  pop/rock-lyriikka. Teini-ikäisenä vuorasin huoneeni oven netistä tulostetuilla laulujen sanoituksilla. Yhä edelleen kuuntelen melkein pelkästään kotimaista musiikkia, koska sanoituksilla on minulle niin suuri merkitys. Siksi halusin aloittaa runokirjani laadukkaalla kotimaisen musiikin sitaatilla.

Siteeraukseni kohteeksi pääsi suosikkini Jarkko Martikainen. Siteerasin "Ei-toivotut laulut"-kappaleesta useita säkeitä, melkein olisin voinut siteerata koko laulua. "Ei-toivotut laulut" kuvaa hienosti niitä tuntoja, joita omien runojeni kanssa käyn läpi. Laulussa kertoja kuvailee kuinka hänen on toivottu laulavan kevyemmistä aiheista. Esimerkiksi kuolema on liian painava teema lauluun. Minä koen olevani romantikko ja rakastin alakoulussa satutunteja. Silti minun runoissani käsitellään esimerkiksi takertumista, eroa, riittämätöntä vanhemmuutta, sairastamista ja kuolemaa. Taiteeni lähde ei siis pulppua lainkaan hellivimmällä virralla.

Runojeni takana on kuitenkin myös kauniimmin solisevia sävyjä. Runojeni puhujat yrittävät, rakastavat ja toivovat kaikkien synkkien tapahtumien ja tunteiden takana. Martikainen kuvaa tätä upeasti laulussaan toteamalla: "Niistä, jotka yli jäi tai kiiltävistä kuvista pois kannettiin/ teen ne ei-toivotut laulut". Kauneuden ja karuuden rinnakkaiselo ja sen kuvaaminen kiinnostaa minua syvästi. Se on sinänsä aika luonnollistakin, kun olen ammatiltani sosiaalityöntekijä. Minä vain näen karuissakin tilanteissa ja kohtaloissa ihmisyyttä ja usein jopa potentiaalia parempaan. Minä myös ymmärrän, että elämässä mikään ei ole itsestään selvää. Elämä ei ole satua, vaikka kuinka haluaisi. Elämä on usein kaikkea muuta.

Runokirjani on julkaiseminen on ollut todella jännittävä prosessi. Erityisesti minua pelotti kertoa siitä vanhemmilleni, koska kirja näyttää ajattelustani aika herkkiä ja synkkiäkin sävyjä. Se on myös aikamoinen kollaasi monisävyisistä vuosistani nuorena, itsenäistyvänä aikuisena. Juuri siksi kirja on kuitenkin julkistamisen arvoinen. Elämä on ilon tunteiden lisäksi myös synkkää ja aika raakaakin välillä. Kaiken keskellä on kuitenkin rakkautta ja halua tulla rakastetuksi. Minusta se on aika kaunista. Kyllä niinä karuinakin hetkinä voi hypellä sateenvarjon alla pitkässä mekossa. Kyllä niinä karuinakin hetkinä saa muistella, kaivata ja toivoa lempeitä satutunneilla kuultuja dialogeja.

© Kuvat Niina

Viittaukset
Jarkko Martikainen: Ei-toivotut laulut (albumilta Koirien taivas, Sakara Records 2014)