Dialogeja saduttomasta maailmasta?
Runokirjani on pitkän ajan runoilun tulos. Ensimmäinen runo on syntynyt vuonna 2005 ja viimeisimmät vuonna 2016. Tuona ajanjaksona elämässäni on tietenkin tapahtunut todella paljon, ja runokirjassani onkin kaikkiaan 92 sivua. Eino Leinon päivän kunniaksi kerron teille nyt tarkemmin runokirjani sisällöstä.
"Tuulenneidon tanssi"on eräänlainen runokirjani esipuhe. Olisin voinut otsikoidakin sen epilogiksi, mutta en ainakaan tähän painokseen niin tehnyt. Olen kirjoittanut runon yläkoulun äidinkielen tunnilla, joten se on kokoelman vanhin runo. Muut runot ovat syntyneet vasta opiskeluaikoinani. Runo on kirjoitettu kalevalamitalla, ja edustaa kaltaiselleni kanteletytölle kaipuuta kansanperinteeseen, luontoon, menneisyyteen ja satumaailmaan. Omalaatuisesta muodostaan huolimatta runo on hieno johdatus muihin runoihini. Se kuvaa suloisen yksinkertaisesti sitä, että aina ei saa muiden huomiota ja hyväksyntää, vaikka kuinka haluaisi. Elämä ei ole satuja, vaikka se ulospäin siltä vaikuttaisikin - ei vaikka olisi Tuulenneito.
"Leikitäänkö onnellisia?" -luku on hieman provokatiivinen alku kirjalleni. Runojen puhujille on tyypillistä se, etteivät he jaa jotakin tunnekokemusta runon toisen henkilön kanssa. Tämä kokemus voi olla esimerkiksi onnellisuus, ihailu, tyytyväisyys tai eteenpäin meneminen. Onnellisuus tilanteessa vaatii runojen puhujilta ponnistelua ja esittämistä, eikä se siksi ole aitoa. Puhujat ovat myös huolissaan ja tyytymättömiä. Toisaalta puhujille on tyypillistä myös todellisuuden kieltäminen ja sen pakeneminen. He haluaisivat elää satujen maailmassa, mutta eivät tavoita sen tunnelmaa.
"Otteessasi" on lukuna vielä edellistä lukua synkkäsävyisempi. Luvun runojen puhujat pitävät kiinni ihmisistä ja tilanteista, jotka eivät vastaa heidän tarpeisiinsa. Toisaalta he pelkäävät vapautta ja muutosta. He sitovat minuutensa toiseen ihmiseen, rakkauteen tai uskonnolliseen vakaumukseen. Äidin ja vauvan suhteesta kertova "Minä olen (sinun lapsesi)" -runo on erottuvin poikkeus luvun muiden runojen keskellä. Vai onko sittenkään?
"Kylmää elämää" -luku on vielä edellisiäkin lukuja synkempi osa kirjaani. Runot heijastelevat maailmantuskaisinta vaihettani yhteiskuntatieteiden opiskelijana. Runojen puhujilla on vahva kokemus riittämättömyydestä. He kokevat, että eivät koskaan tule täyttämään ulkoapäin tulevia vaatimuksia. Toisaalta puhujista tuntuu, että he eivät saa pysähtyä tutkimaan ja hengittämään elämää kaikkien vaatimusten ja kiireen keskellä. Aino Suholan "Rakasta minut vahvaksi" -kokoelma (1991) on vaikuttanut runoihini ja erityisesti tähän lukuun voimakkaasti. Suhola kuvailee maailman painoa viattomien ihmisten hartioilla todella sykähdyttävästi. Toisaalta "Kylmää elämää" päättyy toiveikkaasti "Kaipuu"-runoon. Ehkäpä maailman pilaavilla, vaativilla ihmisillä on potentiaalia myös maailmaan muuttamiseen?
Halusin runokirjaani myös lempeän ja toiveikkaan luvun. Siltä pohjalta syntyivät "Sitruunaperhosia ja leskenlehtiä" -luvun runot yksitellen ja pitkän ajan kuluessa. Runojen puhujille yhteistä on kokemus riittävyydestä maailman vaatimusten keskellä ja ennen kaikkea niistä huolimatta. Runojen puhujat ovat kulkeneet hankalien aikojen läpi, mutta nyt maailma silittää heitä lempeästi. Maailma ei ole satua, mutta se tuntuu hyvältä. Erilaisuus suhteessa ulkoapäin annettujen kriteerien mukaiseen ihmiseen ei olekaan este onnelle. Onnen takana on kenties myös ripaus rohkeutta. Onneen ei tarvinnutkaan kulkea satukaavaa pitkin.
"Viimeisten sanojen huoneissa" -luku on paluu runokirjani synkemmille poluille. Olen liikuttunut yllättävistä kuolemista runokirjani syntyvuosina niin monia kertoja, että kuoleman sivuuttaminen runokirjassani olisi teeskentelyä. Runojen puhujien kohtaamat läheisten kuolemat ovat yleensä yllättäviä ja ne jättävät jälkeensä surua, ikävää ja kysymyksiä. Toisaalta kuolema voi olla runoissani myös eräänlainen metafora ajan kulumiselle ja elämän arvaamattomuudelle. Kuolemaan liittyy myös jumalallisia, voittamattomia sävyjä. Kaikesta surusta ja ikävästä huolimatta runojen puhujilla on halu jatkaa elämää. Ennen kaikkea runoissa on myös valtavasti rakkautta tai ainakin sen kaipuuta.
"Enää ei tarvitse itkeä" -luku on pilkottu irti lähinnä "Viimeisten sanojen huoneissa" -luvusta, koska siitä meinasi tulla suhteettoman laaja. "Enää ei tarvitse itkeä" -luku kuvaa haastavista tilanteista selviytyneitä ihmisiä ja heidän tunteitaan. Runojen puhujat ovat siirtyneet surun vaiheesta toiseen, antaneet anteeksi tai uskaltaneet jättää taakseen ihmisiä, jotka eivät enää kannattele. Runon puhujat ovat tyytyväisempiä kuin kirjan ensimmäisten lukujen puhujat. He ovat hyväksyneet elämänvirran ja kelluvat siinä kuitenkin kädet tiukasti ruorissa. He luottavat parempiin aikoihin.
"Rakkauden harmoniaa" -luku on minulle paradoksaalisesti sekä omakohtaisin että omasta elämästäni irrallisin luku. Luvussa on muutama runo suoraan omasta elämästäni. Siinä on kuitenkin myös esimerkiksi heijastuksia kesätöistäni sotamuseolla. Runot kuvaavat rakkauteen sisältyvää pelkoa rakkauden loppumisesta. Puhujat ovat yhtä aikaa pelokkaita ja toiveikkaita. He kuitenkin valitsevat toivon.
"Levähdyspaikan laulu" -runo on runokirjani prologi. Kirjoitin sen junamatkalla, kun rakas opiskelukaupunkini jäi taakse. Runon säkeisiin punoutuvat kaikki opiskeluaikoinani kohtaamani pelot, surut, riemut ja ilot. Runo tekee kunniaa muille runoilleni ja raskaille ja hykerryttäville kasvun vuosilleni. Siksi se onkin minulle ehkä runoistani kaikkein rakkain. Runossa on myös jotakin universaalia ja uskoakseni jokainen tulkitsee sitä eri tavoin omista lähtökohdistaan. Elämä ei ole satua, mutta sadunomaisia sävyjä siinä voi olla, vaikka vastaan tulisi mitä.
Oletko jo lukenut kirjani? Oletko huomannut, mistä lukujen nimet tulevat? Haluatko kuulla jonkin runoni taustasta lisää? Tarkoituksenani on kirjoittaa seuraavaksi jokaisesta luvusta erillinen blogiteksti, joten voit esittää minulle toiveita.
Viittaukset
Suhola, Aino 1991. Rakasta minut vahvaksi. Atena, Jyväskylä.
